Joulumuistot

Joulu on melkein ohi ja olemme jälleen viettäneet rauhallisen juhlan läheistemme kesken. Mukavinta tässä joulussa on ollut se, ettemme aikuisten kesken enää panostaneet niinkään lahjoihin, vaan olemme nauttineet yhdessä olosta ja katselleet hymyssä suin lasten riemua paketteja avatessaan. Itse muistaa vain hämärästi vatsaa kipristelevän jännityksen, jota lapsena koki viimeistään aatonaatosta lähtien.

Tänä vuonna olen myös kysellyt isäni muistoja lapsuutensa jouluista. Ne ovatkin olleet hauskoja! Isovanhempani valmistelivat joulun viettoa aina työn ohessa ja kiire tuli usein. Isoäitini oli ompelija ja asiakkaat saattoivat noutaa vaatteitaan vielä aattoaamuna. Isäni kertoman mukaan eräänä vuonna töiden kanssa piti niin kiirettä, että jouluaaton ruokapöydässä oli tarjolla vain paistettuja perunoita. Jouluruokia syötiin sitten vasta joulupäivänä. Lahjojen hankkiminenkin jäi yleensä viime tippaan. Paikallisen sekatavarakaupan omistaja oli kuulemma joskus todennut isovanhempieni saapuessa jouluostoksille aatonaattona, että nyt joulun täytyy olla todella lähellä.

Isäni muistaa lapsuutensa jouluista myös erään lahjaan liittyvän tapauksen. Hän oli useaan kertaan käynyt ihailemassa Sinisalon Alman kaupan ikkunassa esillä ollutta Afrikan tähti -peliä ja toivoi itse saavansa sen. Pari päivää ennen joulua peli oli kuitenkin kadonnut kaupan ikkunasta ja isäni oli ollut kovin murheissaan, koska tajusi, että peli oli myyty. Toivonsa menettänyt pieni poika oli jouluaattona kuitenkin kokenut ihanan yllätyksen, kun paketista oli paljastunut kyseinen peli. Ilmeisesti isosisko oli pelin käynyt ostamassa.

Suvussamme ei juuri kulje jouluun liittyviä perinteitä, joita kussakin perheessä orjallisesti noudatettaisiin. Kaikki ovat luoneet oman tapansa juhlia joulua. Nähtäväsi minunkin lasteni joulut tulevat olemaan erilaisia verrattuna omiin lapsuuteni jouluihin, joita vietettiin melko lailla vain ydinperheen kesken. Tietyt tavat kuitenkin tulevat tutuiksi joka sukupolvelle. Tärkeintä kai on, että jokainen saa itsensä näköisen joulun.

Iisakin tarina

Näin joulun tuntuu luontevalta viivähtää jälleen hetki sukututkimuksen parissa, sillä hautausmaalla tulee kierreltyä pariinkin otteeseen. Kerron esi-isästäni, joka ainakin tällä hetkellä tuntuu kovin mielenkiintoiselta persoonalta. Häneen kiteytyy se, minkä vuoksi alun perin kiinnostuin omasta suvustani.

Minua ja isääni on aina askarruttanut erikoinen sukunimemme Järnman (myöhemmin Jernman), joka on melko harvinainen nykyään. Siksi ryhdyin selvittämään, mistä asti suvulla on tämä sukunimi ollut ja liittyykö siihen jotakin erityistä. Mahdollisia selityksiä oli monia: se saattoi viitata ammattiin (Järnman = rautamies) tai ehkä se oli valittu jollekin esi-isälleni sukunimeksi armeijassa (sotilailla oli yleisesti sukunimet jo ennen kuin ne muuten olivat pakollisia). Oli myös mahdollista, että nimi oli peräisin ulkomailta tai sitten otettu käyttöön esimerkiksi opiskelemaan lähteneelle sukulaiselleni. Vai olisikohan se käännetty ruotsinkieliseen muotoon suomenkielisestä nimestä?

Tiesin, että isoisäni isoisä Fredrik Ferdinand käytti jo tätä sukunimeä. Hän oli syntynyt 1860-luvulla, joten netin kautta pääsin helposti suvun jäljille digitoitujen kirkonkirjojen avulla. Siten pääsin taaksepäin hänen isäänsä Fredrikiin, joka oli myös saanut sukunimen jo syntyessään 1835. Fredrikin isä puolestaan oli nimeltään Iisak, joka oli ammatiltaan seppä.

Selvittäessäni Iisakin syntymäajankohtaa, huomasin hänen syntyneen jossakin muualla, mutta sinnikkäästä yrityksestä huolimatta en moneen viikkoon saanut selvää kirkonkirkoissa olevista merkinnöistä, enkä siksi tiennyt, mistä päin Suomea (tai ylipäätään maailmaa) Iisak oli kotoisin. En saanut selville edes sitä, milloin Iisak oli tullut Huittisiin. Selailin monen eri paikkakunnan kirkonkirjoja Iisakin syntymävuodelta 1810 ja yritin etsiä tietoja myös Hiski-tietokannasta. Sukunimellä tietokanta ei löytänyt yhtään vastaavuuksia ja etunimellä niitä taas tuli liikaakin.

Eräänä päivänä päätin yrittää vielä kerran tulkita rippikirjan merkintää ja tulin siihen tulokseen, että Iisak oli tullut Huittisiin Kokemäeltä. Aluksi hän toimi Huittisissa ilmeisesti lyhyen aikaa renkinä toisessa talossa ja oli vielä tuolloin käyttänyt patronyymiä Mattsson eli Matinpoika. Huittisten muuttaneiden kirjoista löysin Iisak Mattssonin vuodelta 1832. Hän oli tullut juuri Kokemäeltä. Koska syntymäaika täsmäsi, tämän täytyi olla sama henkilö!

Iisak Mattsson oli ollut Kokemäellä pitäjänseppä Johan Limnellin opissa vuodesta 1827, jolloin hän oli tullut Kokemäelle syntymäpaikkakunnaltaan Nakkilasta. Hän oli nakkilalaisen talonpojan tyttären avioton poika ja oli asunut samassa taloudessa äitinsä ja isovanhempiensa kanssa. Ennen Kokemäelle lähtöään Iisak oli ollut renkinä Nakkilassa.

Sukunimen Järnman Iisak oli ottanut itselleen joskus vuosien 1832 ja 1835 välisenä aikana Huittisissa. Vuonna 1835 hän avioitui huittislaisen rakuunan tyttären Helena (Leena) Eerikintyttären kanssa ja nähtävästi ryhtyi toimimaan itsenäisesti seppänä. Iisak otti itselleen siis ammattiaan kuvaavan sukunimen erottuakseen paremmin muista käsityöläisistä paikkakunnalla.

Sukunimen arvoituksen selvitin, mutta Iisakista on vielä paljon muutakin kerrottavaa ja selvitettävää. Kerron niistä myöhemmin lisää.

Keskustelua historiasta?

Teen töitä itsenäisesti, istuen yksin koneen ja asiakirjojen ääressä joko kotona, kirjastossa tai arkistossa. Vaikka pidän itsenäisestä työskentelystä, täytyy myöntää, että usein tämä tilaushistorian kirjoittaminen tuntuu liian yksinäiseltä. Ja se kai johtuu siitä, ettei minulla ole lähellä toista saman ammattikunnan edustajaa, jonka kanssa keskustella työn etenemisestä, ongelmakohdista tai onnistumisista.

Pitkin syksyä olen yrittänyt etsiä netistä keskustelupalstoja, joissa keskusteltaisiin itselleni läheisistä historian aikakausista ja suuntauksista tai jopa historiasta kirjoittamisesta. Vaan saalis on jäänyt köyhäksi. Keskustelupalstoja toki on ja niissä on vieläpä se rikkaus, että keskustelijat ovat sekä harrastelijoita että ammattilaisia. Mutta ne aiheet... Keskustelut vaikuttavat jumiutuneen toiseen maailmansotaan ja Suomen sen aikaisiin poliittisiin tapahtumiin. Ja koska ääripäiden edustajat ovat haluttomia poistumaan poteroistaan niin sanotusti "ei kenenkään alueelle" (niin, Suomen sodistahan on olemassa kunkin keskustelijan mielestä vain yksi totuus), ovat keskustelut enimmäkseen hyödytöntä juupas-eipäs -taistelua.

Missä ovat esimerkiksi keskustelut sosiaalihistorian, ympäristöhistorian tai vaikkapa taloushistorian aiheista? Entäpä naiset, lapset tai muut ryhmät, joiden äänen kuuluminen menneisyydessä ei ollut itsestään selvää? Miksi keskustelijoiden mielenkiinto lopahtaa viimeistään siinä vaiheessa, kun otetaan esille yli 200 vuotta vanhat asiat?

Tylsää ja hedelmätöntä, sanon minä. Minulle historia ei ole niin yksipuolista ja mustavalkoista. Mutta niin se taitaa olla, että parempi etsiä keskustelukumppaninsa muualta. Ja mikäli en keskusteluseuraa löydä, olen sitten vain yksin oikeasssa koko ajan, kun ei ole ketään esittämässä vastaväitteitä.

Naisten ja lasten puolesta

Siinä se nyt on, ensimmäinen kirjallinen tuotokseni! Tuntuu hämmentävältä, että minä olen tuon kirjan kirjoittanut, mutta niin se vain on. Kirja ei ole tiukan tieteellinen tuotos, vaan enemmänkin kotiseutukirja, joka nostaa esiin yksittäisten naisten toiminnan osana laajempaa suomalaisten naisten historiaa. Toivottavasti se silti kiinnostaa muitakin kuin huittislaisia.

Aloitin Huittisten Naisyhdistyksen historian kirjoittamisen opiskeluaikana ja näin jälkikäteen ajateltuna olin hyvin kokematon. Olin ajatellut pysyä erossa naisten historiaan ja yleensä sukupuolihistoriaan liittyvistä aiheista, vaikka olinkin niistä hyvin kiinnostunut. Aihepiiri vain tuntui tuolloin olevan jotenkin liian suosittua ja epäilin, pystyisinkö löytämään mitään omaa sanottavaa. Mutta never say never... 

Huittisten Naisyhdistys oli ottanut yhteyttä Turun yliopiston sukupuolentutkimuksen henkilökuntaan. Oppiaineesta käsin kyseltiin sähköpostitse, olisiko joku historian oppiaineiden opiskelijoista halukas ottamaan työn tehtäväkseen. Aineiston luvattiin olevan käytössä myös opinnäytetyön tekemiseen. Kotipaikkakunnan menneisyys, tutkimuskohteen mikrohistoriallinen luonne ja aikakausi kiehtoivat, joten ilmoittauduin. Niin sain yhdistyksen yhteyshenkilön yhteystiedot ja työ alkoi. 

Enpä arvannut, millaiseen kiehtovaan seikkailuun pääsisin vanhojen asiakirjojen myötä: vanhoja, mustakantisia vihkoja, täynnä huolellisesti laadittuja ja mustekynällä kirjoitettuja pöytäkirjatekstejä huokuen aitoa innostusta ja paatosta. Teksteissä vaadittiin naisille äänioikeutta, oikeutta tutkintoihin ja ammattiin, oikeutta päättää itseensä ja lapsiinsa liittyvistä asioista, miesten edusmiehisyyden poistamista naisiin nähden ja niin edelleen. Ja samalla muistutettiin naisten omasta vastuusta oikeuksien toteutumisessa, kuten tässä Huittisten Naisyhdistyksen pöytäkirjan otteessa marraskuulta 1907:

"Lopuksi huomautti puhuja vielä, miten tärkeätä on nykyaika, että naiset heräävät harrastamaan yleisiä asioita ja itseään kehittämään, sillä mahdotontahan muuten on täyttää velvollisuuksia, jotka johtuvat niistä monista uusista oikeuksista, joita olemme saaneet, ja joita yhä saamme. Hyvällä tahdolla voisi kyllä järjestää siten, etteivät kotoiset puuhat, leipomiset, pesut, siivoukset satu juuri siksi päiväksi kun olisi mentävä johonkin kokoukseen tai esitelmätilaisuuteen."

Niin syntyi vähitellen kirja Huittisten Naisyhdistys - Naisten ja lasten puolesta vuodesta 1905 ja samalla pro gradu -työni yhdistyksen orpokotityössään 1918-1943 toteuttamasta yhteiskunnallisesta äitiydestä. Vaikka itse olen heikko arvioimaan työtäni, olen kuitenkin tyytyväinen siihen, miten kykenin kirjassa (ja myös opinnäytteessäni) yhdistämään alueellisesti rajatun ja ns. "ruohonjuuritason" aineiston osaksi suurempaa, suomalaisten naisten emansipaatiota ja elämän muuttumista kuvaavaa tasoa.

Olen hyvin kiitollinen Huittisten Naisyhdistykselle saamastani mahdollisuudesta ja ennen kaikkea siitä, miten rohkeasti suhteellisen pieni paikallisyhdistys tarttui näin suureen urakkaan ja halusi julkaista palasen suomalaisten naisten historiaa. Ja mikä tärkeintä, yhdistys on edelleen olemassa yhtenä kolmesta Suomen Naisyhdistyksen paikallisyhdistyksestä.

Kirja julkaistaan sunnuntaina 1.12. ja sitä voi ostaa Huittisten Naisyhdistyksen jäseniltä 25 euron hintaan.

SITAATIN LÄHDE:

Huittisten Naisyhdistyksen pöytäkirja 26.11.1907, Huittisten Kotiseutuarkisto.

Mistä minä tulen?

Nuorena joutuu jatkuvasti ajattelemaan, minne elämässään on menossa, mihin tarmonsa suuntaa ja minne erinäiset tapahtumat johdattavat. Kun sitä sitten vähän vanhenee, alkaa jostain syystä myös kiinnostaa, mistä olen tulossa ja miten olen nykyiseen pisteeseeni tullut. Itse olen nyt kolmenkymmenen ikävuoden rajapyykin ohitettuani taitekohdassa, jossa olen vähemmän huolissani tulevaisuudesta ja osaan katsella rauhassa myös taakseni. Siksi sukututkimus on alkanut kiinnostaa.

Olen aloittanut tutustumisen isäni sukuun, joka on jäänyt minulle melko tuntemattomaksi ja arvoitukselliseksi. Suvun jäseniä on elossa yhä vähemmän ja ainakin lähipiirissäni valokuvia tai muuta aineistoa on säilynyt hyvin niukasti. Etenkin isäni isän suvusta ei ole jäljellä paljoakaan, vaikka juuri heidän kauttaan juureni kiinnittyvät hyvinkin vahvasti Huittisiin ja paikkakunnan käsityöläisiin.

Mikä suvussa sitten mieltä kiehtoo? Pitkälti samat asiat kuin minua historiantutkimuksessa yleensä: ihmisten elinympäristö, heidän käytettävissään olleet sosiaaliset ja taloudelliset resurssinsa, ihmisten tekemät valinnat ja niiden seurauksena tapahtuneet ihmiskohtalot ja vaikutukset aina nykypäivään asti. Ja minkäs sille mahtaa, että on luonteeltaan vain niin utelias!

Vaikka sukututkimuksen parissa tekemäni matka on toistaiseksi lyhyt, olen jo oppinut itsestäni paljon. Ymmärrän paremmin taustaani, isovanhempieni ja vanhempieni toimintaa ja sitä, miksi ehkä olen tällainen kuin olen. Hieman kärjistetysti voisi sanoa, että yksilöllisyys on yliarvostettua, olen kuitenkin ympäristöni ja taustani tuote.

Matkani sukututkimuksen parissa jatkuu ja tulen siitä blogissa kertomaan.

Meijeri-muistoja

Marraskuun 12. päivänä julkaistiin täällä kotipaikkakunnallani Huittisten meijerin muistot talteen -hankkeen kustantama ja Minna Karrun toimittama Ehheetä maitoo - muisteluksia Huittisten meijeristä. Kirjassa paikkakuntalaiset muistelevat Huittisissa vahvasti vaikuttanutta meijeriä oman arkisen elämänsä näkökulmasta. Mukana on itse meijerin työntekijöiden muisteluksia sekä muistoja niiltä, joiden perheiden elinkeino jotenkin liittyi meijerin toimintaan, kuten maitotilallisia, maitokuskeja, tavarantoimittajia ja meijerituotteiden myyjiä. Julkaisussa tiivistyy siis maidon tie laitumelta ja navetoista kuluttajan ruokapöytään hyvin henkilökohtaisten kokemusten kautta.

Kyseessä on puhdas muisteluteos, joka sisältää välähdyksenomaisia hetkiä Huittisten meijerin historiasta. Taustoittamista esimerkiksi meijerin asiakirjojen tai kirjallisuuden avulla on tehty hyvin vähän pääpainon ollessa nimenomaan ihmisten omissa kokemuksissa. Siten julkaisua ei voi arvostella niinkään historiatieteellisin kriteerein. Parasta kirjassa onkin se, miten muistelusten kautta meijerin arvo osana huittislaista kulttuuriperintöä nousee esille ja muistuttaa meitä siitä, mikä merkitys oman paikkakunnan elämän muovaajina on ollut ja on edelleen.

Olisin kuitenkin kaivannut sikäli syvällisempää otetta, että muistojaan jakaneet ihmiset olisivat kertoneet mietteitään meijerin merkityksestä heille itselleen: mitä meijeri edusti heille toimintansa aikana ja mitä se edustaa heille nyt, millaisen perinnön meijerin toiminta jätti nykypäivän Huittisten ympäristöön ja paikalliskulttuuriin.

Meijerimuisteloiden tarina kuitenkin jatkuu edelleen. Julkaisun tiimoilta on perustettu blogi osoitteessa http://huittistenvanhameijeri.blogspot.fi, johon voi edelleen lähettää omia muistojaan rakkaasta meijeristä. Tulossa on myös DVD-julkaisu aiheesta. Näin meijerin tarina siis edelleen jatkuu ja toivon, että blogin myötä meijeri rakennuksena ja kultturiperintönä saa paikkakunnallamme sille kuuluvan arvon.

Takaisin elävien kirjoihin - ja vähän kuolleidenkin

Paljon on vettä virrannut siellä ja täällä sen jälkeen, kun viimeksi kirjoitin blogiini. Kesä ja syksy ovat olleet raskaita ja työn täyteisiä, joten on ollut vaikeaa ajatella mitään muuta kuin selviytymistä päivästä toiseen. Onneksi mitään vakavaa ei kuitenkaan ole sattunut. On vain pitänyt sopeutua uusiin tilanteisiin nopeassa tahdissa.

Kesällä jatkoimme rintamamiestalomme remontointia: maalattiin sisätilojen seiniä (1970-luvun likaiset värit vaihdettiin valoisampiin sävyihin) ja ikkunat vaihdettiin uusiin. Oli oikeastaan haikeaa luopua alkuperäisistä 1950-luvun ikkunoista, mutta näin talven tullen olemme huomanneet, että se paransi talomme lämmönpitävyyttä. Ja ensi kesän remonttisuunnitelmia tehdään jo, jotta hommiin voidaan ryhtyä heti tilaisuuden tullen eli toisin sanoen mieheni kesälomalla.

Sopeutumista on vaatinut myös työllistymiseni valmistumisen jälkeen, perheenlisäyksen odotus ja syksyn sairastelut. Esikoinen aloitti syksyllä hoidossa ilman suurempia vaikeuksia (taisi olla jo kyllästynyt äidin kanssa kotona olemiseen), mutta poissaoloja hänelle on kertynyt jonkin verran nuhan ja yskän takia. Samoin minä olen onnistunut saamaan suunnilleen kaikki liikkeellä olevat taudit, pitkästä flunssasta enterorokkoon asti. Enkä usko, että sairastelu johtuu esikoisen siirtymisestä päivähoitoon, koska muistaakseni samanlaista sairastelua meillä oli viime syksykin. Tammikuusta eteenpäin oltiinkin sitten terveitä ja niin toivon nytkin käyvän, ellemme onnistu nappaamaan influenssaa vielä jostakin. Mutta keskustelu työ- ja perhe-elämän yhteensovittamisen vaikeudesta pitää kyllä paikkansa, sen olen saanut kokea.

Historia-aiheita olen kuitenkin pyöritellyt päässäni aktiivisesti, mikä johtuu osittain nykyisestä työstäni tilaushistorian kirjoittajana. Siinä sivussa olen jatkanut jonkin verran myös sukuni tutkimista, erityisesti isäni puolelta. Ja ensimmäinen julkaisunikin on ilmestymässä lähiaikoina. Joten aiheita blogikirjoituksiksi kyllä riittää. Tervetuloa mukaan!

Arkeologinen löytö

Joskus menneisyys pääsee yllättämään! Mieheni muokkasi pari päivää sitten kasvimaatamme, jotta pääsisimme vihdoin kylvämään tulevan kesän salaatit ja muut herkut. Yllättäen kuokkaan osui kuvassa oleva leluauto, joka selvästi oli viettänyt mullan alla pidemmän tovin. Muotoilu paljasti, ettei kyseessä välttämättä ollut ainakaan parin kolmen viime vuosikymmenen leikkikalu. Materiaaliltaan auto on jonkinlaista kumiseosta, joka on ollut siniseksi maalattu. Metalliset akselit ovat ruostuneet paikoilleen, renkaat ovat irronneet.

Luultavasti tämä leluauto on kuulunut isälleni tai jollekin hänen kaverilleen. Talo, jossa asumme on isovanhempieni rakentama ja he ovat asettuneet tähän taloksi vuonna 1956. Isäni oli tuolloin parivuotias. Ennen talon rakentamista tontti on ollut viljelymaata. Isä ei muistanut omistaneensa tuollaista autoa, mutta totesi heti perään, ettei kyllä muista hyvin lapsuuden leluistaan kuin pari, joten tämä auto on saattanut hyvinkin olla hänen. Joka tapauksessa se saa nyt paikan talomme museohyllystä, johon olen järjestänyt talosta löytyneitä vanhoja esineitä.

Hullua markkinahumua

Perjantaina Huittisissa paikallisten yrittäjien voimin järjestetty Hullu yö sai jälleen ihmiset liikkeelle ja ehkäpä vähän kukkaron nyörejäkin löystymään. Aurinkoisessa kevätsäässä keskustassa vaihdettiin kuulumisia tuttujen kanssa ja paikalliset yritykset saivat näkyvyyttä toiminnalleen.

Vaan onpa täällä osattu ennenkin käydä kauppaa ja hullutella. Huittisten kappalaisen poika Ephraim Carenius kuvaili Turun akatemialle 1759 tehdyssä opinnäytteessään Huittisten pitäjää, sen luonnonoloja ja yhteisöä. Työssään hän kirjoittaa pitäjänmarkkinoista, jotka pidettiin vuosittain 8. päivä syyskuuta Korkiakosken kestikievarilla. Markkinoilla rahvas myi karjan ja hevosten lisäksi voita ja muita valmistamiaan tuotteita. Aiemmin markkinoita oli kuulemma järjestetty kirkonmäellä, mutta rovasti Idman oli määrännyt ne kauemmas kirkosta vedoten kirkon turvallisuuteen ja tulipalovaaraan. Niin markkinat siirtyivät vähitellen kauemmas päätyen vuodesta 1747 alkaen Korkeakoskelle.

Raimo Viikki puolestaan kertoo Suur-Huittisten historian osassa 3.1, että Huittisten Lauttakylän eläinmarkkinat lopetettiin vuonna 1821 järjestyshäiriöiden kasvettua kaupankäyntiä suuremmaksi. Uudelleen eläinmarkkinoita alettiin pitää Lauttakylässä vasta 1880-luvulla. Ne oli ajoitettu mikonpäivälle 29. syyskuuta, mikä oli myös palkollisten pestuupäivä. Näin jälkikäteen ajateltuna ajankohta oli omiaan lisäämään järjestyshäiriöitä.

Lauttakylän eläinmarkkinoiden alueeksi vakiintui puomiaidalla eristetty markkinaplassi aivan keskustasta. Ne olivat ainoat eläinmarkkinat Loimaan kihlakunnassa, joten kuvitella saattaa, että ne keräsivät paljon ihmisiä ja eläimiä paikalle. Ja mitä enemmän porukkaa, sitä enemmän tekemistä järjestyksenvalvojilla. Markkinoiden rauhallista sujumista valvoivat kruunun virkamiehet ja kunnan palkkaamat neljä järjestyspoliisia, mutta se ei tahtonut riittää. 

Satakunnan Maanviljelysseura teki vuonna 1886 aloitteen järjestyssääntöjen laatimisesta markkinoille ja idea toteutettiin. Tulokset vain jäivät laihaksi, sillä markkinat olivat juhlaa kaikille niihin osallistuville, etenkin sille väestönosalle, joka harvemmin pääsi ylipäätään osallistumaan mihinkään muuhun kuin kirkollisiin tilaisuuksiin. Siten markkinoilla oli tuohon aikaan samanlainen varaventtiilin rooli kuin karnevaaleilla Keski-Euroopassa jo satoja vuosia aiemmin.

Eniten ongelmia Lauttakylän eläinmarkkinoiden järjestyksenpidossa aiheutti se, että läheinen Karpin olutpanimo myi markkinakansalle olutta suoraan panimon tynnyreistä. Lainsäädäntö kyllä salli tällaisen toiminnan, mutta on selvää, että markkinoiden kaltaisien tapahtumien yhteydessä tahtoi oluen litkimisestä muodostua kaupankäyntiä merkittävämpi osa juhlaa. Hetkinen, kuulostaa jotenkin tutulta tämä... Ai niin, näinhän se nykyäänkin menee!

No, viimeiset eläinmarkkinat Lauttakylässä pidettiin syksyllä 1903, sillä vaikka kieltoja ja rajoituksia oli lisätty, ei markkinahumu ollut rauhoittunut. Purettujen markkinapuomien tilalle pystytettyä rautalanka-aitaa käyttivät paikkakuntalaiset pyykinkuivauspaikkana 1910-luvulla. Ihailen tämän kaltaista arjen kekseliäisyyttä! Markkinoiden rinnalla oli jo vuodesta 1890 lähtien järjestetty viikoittain toripäiviä ja ne jatkoivat nyt maataloustuotteiden myyntiä Lauttakylässä.

Samankaltaiseen tyyliin sitä haetaan elämän pieniä iloja nykyaikanakin. On hienoa, että Huittisten kokoisessa paikassa jaksetaan edelleen järjestää kaikkia paikkakuntalaisia kerääviä tapahtumia ja tempauksia. Arvostan myös sitä, että tapahtumat ovat keskenään erilaisia: Hullu yö keskittyy kauppaan, kun taas esimerkiksi Saparo-Festari tuo esille paikallisia maataloustuottajia ja heidän tuotteitaan. Ja onneksi järjestyshäiriöt eivät ole muodostuneet ongelmaksi.


LÄHTEET:

Carenius, Ephraim: Huittisten pitäjä. Talous-luonnontieteellinen kuvaus ja akateeminen opinnäyte. Suomentanut Simo Keski-Vakkuri. Huittisten Kotiseutuyhdistyksen julkaisuja. Huittinen 2005.

Viikki, Raimo: Suur-Huittisten historia, osa 3.1. Hajoavan hallinto-kokonaisuuden kausi. Suur-Huittisten vaiheet kunnallisen itsehallinnon valmisteluajoista vuoteen 1917 asti. Huittinen 1989.

Äitienpäivä

Sunnuntaina vietetään äitienpäivää, joka on Suomessa vasta hieman alle sata vuotta vanha juhlapäivä. Toisille se on tärkeä perheen yhdessäolon päivä, toisille sillä ei juuri ole merkitystä. Kaupallisessa mielessä se on kyllä vakiinnuttanut paikkansa suomalaisessa kulttuurissa, mikä on sinänsä ikävää, sillä silloin koko juhlapäivään tulee rahastuksen maku. Mutta toki äitienpäivää voi viettää ilman kaupallisuutta ja niin meidänkin perheemme tekee.

Äitienpäivän vietolla on juurensa 1800-luvulta lähtien yhä voimakkaammaksi nousseesta naisten ja äitiyden arvostuksesta länsimaisessa kulttuurissa. Nainen kohotettiin jalustalle äitinä, perheen ja lasten hoivaajana, hellänä huolehtijana, kasvattajana ja moraalisena selkärankana. Katsottiin, että tämän kaltainen rooli on naisille luonnollinen. 

h

Äitienpäivää alettiin viettää Yhdysvalloissa vuonna 1907 ja sieltä se tuli Eurooppaan Belgiaan vuonna 1913. Suomeen äitienpäivän yritti tuoda jo 1910 Kotikasvatusyhdistys, joka oli kolme vuotta aiemmin perustettu vahvistamaan kotien ja äitien merkitystä suomalaisten keskuudessa. Tuolloin aika ei ollut vielä kypsä uudelle juhlapäivälle, mutta sisällissodan jälkeen äitienpäivästä tuli suosittu. Aluksi se oli nimenomaan valkoisen Suomen porvarillisille äideille osoitettu juhla, jolla kunnioitettiin äitejä, jotka uhrasivat rakkaudella kasvattamansa pojat isänmaan tulevaisuuden puolesta. Sosiaalidemokraattisten naisten parissa äitienpäivää alettiin viettää 1920-luvun lopulla ja 1930-luvun aikana sen suosio kasvoi myös sosialistinaisten piirissä. Äitiyden korostamisesta oli tullut koko yhteiskuntaa läpäisevää.

Onneksi minua muistetaan muulloinkin kuin äitienpäivänä ja jouluna. Ja vieläpä ihan omana itsenäni. Joka tapauksessa, hyvää kevätviikonloppua kaikille - äitienpäivällä tai ilman!


Lähteet:

Lähteenmäki, Maria: Mahdollisuuksien aika. Työläisnaiset ja yhteiskunnan muutos 1910-1930-luvun Suomessa. Suomen Historiallinen Seura, Bibliotheca Historica 2. Helsinki 1995.

Tuomaala, Saara: Työtätekevistä käsistä puhtaiksi ja kirjoittaviksi. Suomalaisen oppivelvollisuuskoulun ja maalaislasten kohtaaminen 1921-1939. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Bibliotheca Historica 89. Helsinki 2004.

Blogi alkakoon!

Tervetuloa historia-aiheisen blogini pariin! Olen kotiäiti, joka on juuri valmistumassa filosofian maisteriksi pääaineena Suomen historia. Koska en osaa irrottautua menneisyyden tarkastelusta ja usein ajatukset harhailevat historiaan liittyvissä asioissa keskellä arkisia askareita, ryhdyin jäsentelemään ajatuksiani näin blogin avulla. Toivottavasti pohdintoni kiinnostavat muitakin.

Suurimmat kiinnostukseni kohteet liittyvät ajallisesti Suomen 1800- ja 1900-lukujen tapahtumiin ja ilmiöihin. Olen myös aloitellut sukuni tutkimista sekä kotipaikkakuntani Huittisten menneisyyteen tutustumista, joten pohdintojeni aiheet tulevat enimmäkseen lähiympäristöstäni. Tämän mikrotason yritän sitten liittää makrotasoon. Katsotaan, mihin kaikkeen se johtaa.