Joulumuistot

Joulu on melkein ohi ja olemme jälleen viettäneet rauhallisen juhlan läheistemme kesken. Mukavinta tässä joulussa on ollut se, ettemme aikuisten kesken enää panostaneet niinkään lahjoihin, vaan olemme nauttineet yhdessä olosta ja katselleet hymyssä suin lasten riemua paketteja avatessaan. Itse muistaa vain hämärästi vatsaa kipristelevän jännityksen, jota lapsena koki viimeistään aatonaatosta lähtien.

Tänä vuonna olen myös kysellyt isäni muistoja lapsuutensa jouluista. Ne ovatkin olleet hauskoja! Isovanhempani valmistelivat joulun viettoa aina työn ohessa ja kiire tuli usein. Isoäitini oli ompelija ja asiakkaat saattoivat noutaa vaatteitaan vielä aattoaamuna. Isäni kertoman mukaan eräänä vuonna töiden kanssa piti niin kiirettä, että jouluaaton ruokapöydässä oli tarjolla vain paistettuja perunoita. Jouluruokia syötiin sitten vasta joulupäivänä. Lahjojen hankkiminenkin jäi yleensä viime tippaan. Paikallisen sekatavarakaupan omistaja oli kuulemma joskus todennut isovanhempieni saapuessa jouluostoksille aatonaattona, että nyt joulun täytyy olla todella lähellä.

Isäni muistaa lapsuutensa jouluista myös erään lahjaan liittyvän tapauksen. Hän oli useaan kertaan käynyt ihailemassa Sinisalon Alman kaupan ikkunassa esillä ollutta Afrikan tähti -peliä ja toivoi itse saavansa sen. Pari päivää ennen joulua peli oli kuitenkin kadonnut kaupan ikkunasta ja isäni oli ollut kovin murheissaan, koska tajusi, että peli oli myyty. Toivonsa menettänyt pieni poika oli jouluaattona kuitenkin kokenut ihanan yllätyksen, kun paketista oli paljastunut kyseinen peli. Ilmeisesti isosisko oli pelin käynyt ostamassa.

Suvussamme ei juuri kulje jouluun liittyviä perinteitä, joita kussakin perheessä orjallisesti noudatettaisiin. Kaikki ovat luoneet oman tapansa juhlia joulua. Nähtäväsi minunkin lasteni joulut tulevat olemaan erilaisia verrattuna omiin lapsuuteni jouluihin, joita vietettiin melko lailla vain ydinperheen kesken. Tietyt tavat kuitenkin tulevat tutuiksi joka sukupolvelle. Tärkeintä kai on, että jokainen saa itsensä näköisen joulun.

Iisakin tarina

Näin joulun tuntuu luontevalta viivähtää jälleen hetki sukututkimuksen parissa, sillä hautausmaalla tulee kierreltyä pariinkin otteeseen. Kerron esi-isästäni, joka ainakin tällä hetkellä tuntuu kovin mielenkiintoiselta persoonalta. Häneen kiteytyy se, minkä vuoksi alun perin kiinnostuin omasta suvustani.

Minua ja isääni on aina askarruttanut erikoinen sukunimemme Järnman (myöhemmin Jernman), joka on melko harvinainen nykyään. Siksi ryhdyin selvittämään, mistä asti suvulla on tämä sukunimi ollut ja liittyykö siihen jotakin erityistä. Mahdollisia selityksiä oli monia: se saattoi viitata ammattiin (Järnman = rautamies) tai ehkä se oli valittu jollekin esi-isälleni sukunimeksi armeijassa (sotilailla oli yleisesti sukunimet jo ennen kuin ne muuten olivat pakollisia). Oli myös mahdollista, että nimi oli peräisin ulkomailta tai sitten otettu käyttöön esimerkiksi opiskelemaan lähteneelle sukulaiselleni. Vai olisikohan se käännetty ruotsinkieliseen muotoon suomenkielisestä nimestä?

Tiesin, että isoisäni isoisä Fredrik Ferdinand käytti jo tätä sukunimeä. Hän oli syntynyt 1860-luvulla, joten netin kautta pääsin helposti suvun jäljille digitoitujen kirkonkirjojen avulla. Siten pääsin taaksepäin hänen isäänsä Fredrikiin, joka oli myös saanut sukunimen jo syntyessään 1835. Fredrikin isä puolestaan oli nimeltään Iisak, joka oli ammatiltaan seppä.

Selvittäessäni Iisakin syntymäajankohtaa, huomasin hänen syntyneen jossakin muualla, mutta sinnikkäästä yrityksestä huolimatta en moneen viikkoon saanut selvää kirkonkirkoissa olevista merkinnöistä, enkä siksi tiennyt, mistä päin Suomea (tai ylipäätään maailmaa) Iisak oli kotoisin. En saanut selville edes sitä, milloin Iisak oli tullut Huittisiin. Selailin monen eri paikkakunnan kirkonkirjoja Iisakin syntymävuodelta 1810 ja yritin etsiä tietoja myös Hiski-tietokannasta. Sukunimellä tietokanta ei löytänyt yhtään vastaavuuksia ja etunimellä niitä taas tuli liikaakin.

Eräänä päivänä päätin yrittää vielä kerran tulkita rippikirjan merkintää ja tulin siihen tulokseen, että Iisak oli tullut Huittisiin Kokemäeltä. Aluksi hän toimi Huittisissa ilmeisesti lyhyen aikaa renkinä toisessa talossa ja oli vielä tuolloin käyttänyt patronyymiä Mattsson eli Matinpoika. Huittisten muuttaneiden kirjoista löysin Iisak Mattssonin vuodelta 1832. Hän oli tullut juuri Kokemäeltä. Koska syntymäaika täsmäsi, tämän täytyi olla sama henkilö!

Iisak Mattsson oli ollut Kokemäellä pitäjänseppä Johan Limnellin opissa vuodesta 1827, jolloin hän oli tullut Kokemäelle syntymäpaikkakunnaltaan Nakkilasta. Hän oli nakkilalaisen talonpojan tyttären avioton poika ja oli asunut samassa taloudessa äitinsä ja isovanhempiensa kanssa. Ennen Kokemäelle lähtöään Iisak oli ollut renkinä Nakkilassa.

Sukunimen Järnman Iisak oli ottanut itselleen joskus vuosien 1832 ja 1835 välisenä aikana Huittisissa. Vuonna 1835 hän avioitui huittislaisen rakuunan tyttären Helena (Leena) Eerikintyttären kanssa ja nähtävästi ryhtyi toimimaan itsenäisesti seppänä. Iisak otti itselleen siis ammattiaan kuvaavan sukunimen erottuakseen paremmin muista käsityöläisistä paikkakunnalla.

Sukunimen arvoituksen selvitin, mutta Iisakista on vielä paljon muutakin kerrottavaa ja selvitettävää. Kerron niistä myöhemmin lisää.

Keskustelua historiasta?

Teen töitä itsenäisesti, istuen yksin koneen ja asiakirjojen ääressä joko kotona, kirjastossa tai arkistossa. Vaikka pidän itsenäisestä työskentelystä, täytyy myöntää, että usein tämä tilaushistorian kirjoittaminen tuntuu liian yksinäiseltä. Ja se kai johtuu siitä, ettei minulla ole lähellä toista saman ammattikunnan edustajaa, jonka kanssa keskustella työn etenemisestä, ongelmakohdista tai onnistumisista.

Pitkin syksyä olen yrittänyt etsiä netistä keskustelupalstoja, joissa keskusteltaisiin itselleni läheisistä historian aikakausista ja suuntauksista tai jopa historiasta kirjoittamisesta. Vaan saalis on jäänyt köyhäksi. Keskustelupalstoja toki on ja niissä on vieläpä se rikkaus, että keskustelijat ovat sekä harrastelijoita että ammattilaisia. Mutta ne aiheet... Keskustelut vaikuttavat jumiutuneen toiseen maailmansotaan ja Suomen sen aikaisiin poliittisiin tapahtumiin. Ja koska ääripäiden edustajat ovat haluttomia poistumaan poteroistaan niin sanotusti "ei kenenkään alueelle" (niin, Suomen sodistahan on olemassa kunkin keskustelijan mielestä vain yksi totuus), ovat keskustelut enimmäkseen hyödytöntä juupas-eipäs -taistelua.

Missä ovat esimerkiksi keskustelut sosiaalihistorian, ympäristöhistorian tai vaikkapa taloushistorian aiheista? Entäpä naiset, lapset tai muut ryhmät, joiden äänen kuuluminen menneisyydessä ei ollut itsestään selvää? Miksi keskustelijoiden mielenkiinto lopahtaa viimeistään siinä vaiheessa, kun otetaan esille yli 200 vuotta vanhat asiat?

Tylsää ja hedelmätöntä, sanon minä. Minulle historia ei ole niin yksipuolista ja mustavalkoista. Mutta niin se taitaa olla, että parempi etsiä keskustelukumppaninsa muualta. Ja mikäli en keskusteluseuraa löydä, olen sitten vain yksin oikeasssa koko ajan, kun ei ole ketään esittämässä vastaväitteitä.