Tulipa vietettyä mukava uudenvuoden juhla! Kerrankin oli aikaa keskustella enemmän isäni ja tätini kanssa menneistä ajoista, jotka minua niin kovasti kiinnostavat. Sain heiltä arvokkaita muisteluita lapsuudesta 1950- ja 1960-lukujen Huittisissa ja erityisesti naapurustosta, jonka osana he elivät jokapäiväistä elämäänsä. Näin jälkikäteen harmittaa, etten tallentanut keskustelujamme, mutta luulenpa, että muistelut olisivat jääneet laihemmiksi sen myötä. Ihmisistä tulee usein varovaisia, kun innokas sukututkija ottaa sanelukoneen tai nauhurin esille.
Oma laskettu aikani lähenee ja jostakin syystä ajatukset pyörivät yhä enemmän tulevan lapsen ympärillä, vaikka edelleen pakerran erään kirjoitustyön parissa. Valmisteluja olisi tehtävä paljonkin, mutta toisaalta yhden lapsen kokemuksella osaan jo ajatella, että ehtiihän sitä vielä. Samalla ajattelen, kuinka omat lapseni ovat osa sukupolvien kirjavaa jatkumoa ja kuinka erilaisessa maailmassa he tulevat elämään.
Esi-isäni Iisakin aikana lapsen selviytyminen ensimmäisestä ikävuodestaan elävänä ei ollut millään tavoin itsestään selvää. Ihmiselämä oli muutenkin lyhyt ja kuolema saattoi viedä kenet vain kesken kaiken. Tämän sai Iisak kokea kohtalon vuonna 1864.
Aivan ensimmäiseksi kuoli Iisakin vaimo Helena (tai Leena) Eerikintytär helmikuussa 1864. Helena oli miestään seitsemisen vuotta vanhempi, joten hän oli kuollessaan lähes 61-vuotias ja siten jo ehtinyt elää pitkän elämän. Avioliittoa Iisakin kanssa oli takana melkein 29 vuotta.
Maaliskuun alussa syntyi Iisakin ja Helenan tyttärelle Gustafvalle avioton lapsi, joka ristittiin Vilhelmiina Eufrosyneksi. Helena ei ehtinyt lasta näkemään eikä lapsen elämä alkanut valoisasti, sillä tämä kuoli jo heinäkuussa vain reilun neljän kuukauden ikäisenä. Nyt Iisak oli menettänyt lyhyen ajan sisällä kaksi perheensä jäsentä.
Elokuussa kuolema kohtasi Iisakkia jälleen. Tytär Gustafva kuoli 24-vuotiaana. Puolen vuoden sisällä Iisak oli jäänyt yksin, sillä perheen esikoinen, Fredrik oli jo naimisissa ja asui kirkonkylän toisella puolella vaimonsa kanssa elättäen itsensä sorvarina. Iisak ei missään vaiheessa muuttanut poikansa talouteen, vaan asui Nanhialla yksin kuolemaansa, vuoteen 1883 asti.
En ole vielä selvittänyt, oliko paikkakunnalla 1864 jokin tautiepidemia tai kadon aiheuttamaa nälkää, joka voisi selittää Iisakin perheenjäsenten kuolemia. Helenan kuolinsyyksi oli merkitty keuhkokuume ja Gustafvan kuolema on kirkonkirjoissa merkitty lapsivuodekuolemaksi. Pienen Vilhelmiinan kuolinsyy oli tuntematon. Toisaalta kuolemat saattoivat olla vain onneton yhteensattuma.
Iisak itse eli varsin vanhaksi, peräti 73-vuotiaaksi. Liekö tämä johtunut elämäntavoista, sillä rippikirjassa mainittiin alkoholin maistuneen Iisakille varsin hyvin. Joka tapauksessa hän eli vielä lähes 20 vuotta Helenan, Vilhelmiinan ja Gustafvan kuoleman jälkeen. Naimisiin hän ei enää tietääkseni mennyt.
