"No, onkos hän jo saanut raasteita?"

Löysin riemukseni vintiltä tämän omaan elämäntilanteeseeni sopivan dokumentin. Se on Mannerheimin Lastensuojeluliiton suositus 4-5 kuukauden ikäisen lapsen ruokavaliosta, luultavasti 1950-luvulta. Nykyäidin silmin ohjeet vaikuttavat hurjilta: hilloa, hedelmämehua ja raakoja juureksia, joista lanttu ja nauris ovat tänä päivänä vieläpä kiellettyjä alle 1-vuotiaille niiden korkean nitraattipitoisuuden vuoksi (nitraatti heikentää hapen kuljetusta elimistössä). Myös syöttäminen neljän tunnin välein tuntuu todella harvalta verrattuna tämän päivän suositukseen lapsentahtisesta ruokailusta. Lopussa mainittu vaatimus lapsen nukkumisesta kahdeksan tuntia syömättä vasta kauhistuttaakin 2000-luvun äitiä. Tällä hetkellä kun käsitys on, että vasta kuuden kuukauden ikäinen lapsi saattaa nukkua yönsä ilman syöttöjä, mutta sekin on hyvin yksilöllistä, eikä pidä paikkaansa useidenkaan lasten kohdalla. Tosin hyvin harvat ohjeet ja suositukset yleensäkään pätevät lasten enemmistöön.

Mutta raasteiden perään kyseltiin miehenikin vauva-aikana. Anoppini muisteli, kuinka mieheni ollessa kolmen kuukauden ikäinen neuvolan terveydenhoitaja kyseli: "No, onkos hän jo saanut raasteita?" Tämä siis tapahtui 1970-luvun lopulla. Mieheni sisaren ollessa vauva 1980-luvun alkuvuosina ei raasteiden antamisesta puhuttu enää mitään.

Lastenhoito-ohjeet ovat muutenkin muuttuneet paljon pelkästään viimeisten neljänkymmenen vuoden aikana. Äidinmaidonvastiketta jopa tuputettiin 1970-luvulla, kun taas nykyään puhutaan imetyksen puolesta niin kiihkeästi, että on vaikea saada ohjeita vauvan pulloruokintaan imetyksen epäonnistuessa. Isät ovat muuttuneet sivustakatsojista aktiivisiksi vanhemmiksi, jotka rintaruokintaa lukuun ottamatta hoitavat lapsia siinä missä äiditkin. Vielä kymmenen vuotta sitten synnytyssairaalassa äideille opetetut vauvojen käsittelytavatkin ovat jo vanhentuneita ja saattavat aiheuttaa lapsille haittaa. Vaikuttaakin siltä, että ainoa pysyvä asia lastenhoitosuosituksissa on niiden jatkuva muuttuminen.

Mutta hyvin ovat kasvaneet nekin lapset, joita nykysuositusten valossa on hoidettu väärällä tavalla. Lienee siis turhaa ottaa asiasta stressiä.

Kaikki on suhteellista

On päässyt vierähtämään tovi jos toinenkin viimeisimmän kirjoitukseni jälkeen. No, onhan tässä paljon ehtinyt tapahtuakin sillä välin. Ja toisaalta taas tuntuu, ettei juuri mikään ole muuttunut.

Meille syntyi helmikuussa tytär. Sitä luulisi jo yhden lapsen kokemuksella tietävänsä, millaista elämä vauvan kanssa on. Mutta lapsetpa ovatkin erilaisia. Esikoisen vauva-ajasta muistan, kuinka poika oli tyytyväinen sylissä, muttei yleensä viihtynyt minuuttiakaan itsekseen lattialla tai sitterissä. Niinpä kannoin poikaa päivästä toiseen ensimmäiset kymmenen kuukautta. Tyttäremme on eri maata. Hän on lähes koko ajan tyytyväinen ja seurailee kiinnostuneena minun ja veljensä puuhailuja. Myös lelut jaksavat kiinnostaa pitkiä hetkiä. Hän ei juuri valita mistään (paitsi nälästä tai liian märästä vaipasta) ja nauraa paljon. Oltuaan pitkään sylissäni tyttö tulee levottomaksi ja rauhoittuu heti, kun lasken hänet lattialle peiton päälle. Neidin kun pitää näköjään saada sitä "omaa aikaa". Päiväunien nukkuminenkin onnistuu mallikkaasti, toisin kuin veljellään.

Touhua on kuitenkin riittänyt kahden lapsen kanssa niin, että olen joutunut jättämään omat tarpeeni aika lailla taka-alalle jälleen joksikin aikaa. Vaikka tiedän niin käyvän vauva-arjessa, tuntuu se nyt toisella kerralla melkein yhtä pahalta kuin esikoisen ollessa vauva. Olen jokseenkin jumittunut kotiin, monestakin syystä. Kahden lapsen kanssa ei ole helppo kulkea kävellen. Toki, niinkin paikasta toiseen pääsee, mutta se vie paaaaljon enemmän aikaa ja lasten mahdollinen huonotuulisuus saattaa tehdä matkanteosta tuskaista. Joka paikkaan on myös raahattava mukana suuri kassillinen vaihtovaatteita ja ruokaa lapsille. Nyt kesällä kotoa lähtemistä on rajoittanut lisäksi hirveä helle. Lasten kun ei olisi hyvä auringossa oleskella ja kävely keskustaan näissä lämpötiloissa aiheuttaisi luultavasti vain kiukkua (sekä lapsilla että minulla). Ja viimeiset seitsemän viikkoa meillä on tehty keittiöremonttia, joten kotona on oltava siltä varalta, että sähköasentaja soittaa tulevansa juuri tänään asentamaan jotakin.

Alan siis hiljalleen ymmärtää, kuinka vapauttavaa ajokortti ja auton omistaminen on naisille ollut! Ja koska tiskasin kuuden viikon ajan likaiset astiamme käsin ja laiton ruokaa yhden keittolevyn turvin, osaan olla entistä kiitollisempi myös kotitaloustöitä helpottavista keksinnöistä, kuten astianpesukone ja liesi (puuliesi mukaan luettuna). Tosin eivätpä nuo laitteet ole silti naisia täysin vapaaksi tehneet. Täälläpä kotona käytän kaikkia hienoja laitteitamme toivoen, että päivisin olisi joku aikuinen keskustelukumppanikin olemassa. Sen sijaan yritän vastailla 3-vuotiaan välillä varsin mahdottomiin kysymyksiin ja tiedustelen puolivuotiaalta, josko vaippa pitäisi vaihtaa vai olisiko kentien nälkä.

Lapseni voivat kuitenkin hyvin (=ovat elossa) ja minulla on käytössäni puhelin, joten kaikki lienee suhteellista. Aikaisempien aikojen naisten elämään verrattuna minulla on helppoa.

Iisakin tarina, osa 2

Tulipa vietettyä mukava uudenvuoden juhla! Kerrankin oli aikaa keskustella enemmän isäni ja tätini kanssa menneistä ajoista, jotka minua niin kovasti kiinnostavat. Sain heiltä arvokkaita muisteluita lapsuudesta 1950- ja 1960-lukujen Huittisissa ja erityisesti naapurustosta, jonka osana he elivät jokapäiväistä elämäänsä. Näin jälkikäteen harmittaa, etten tallentanut keskustelujamme, mutta luulenpa, että muistelut olisivat jääneet laihemmiksi sen myötä. Ihmisistä tulee usein varovaisia, kun innokas sukututkija ottaa sanelukoneen tai nauhurin esille.

Oma laskettu aikani lähenee ja jostakin syystä ajatukset pyörivät yhä enemmän tulevan lapsen ympärillä, vaikka edelleen pakerran erään kirjoitustyön parissa. Valmisteluja olisi tehtävä paljonkin, mutta toisaalta yhden lapsen kokemuksella osaan jo ajatella, että ehtiihän sitä vielä. Samalla ajattelen, kuinka omat lapseni ovat osa sukupolvien kirjavaa jatkumoa ja kuinka erilaisessa maailmassa he tulevat elämään.

Esi-isäni Iisakin aikana lapsen selviytyminen ensimmäisestä ikävuodestaan elävänä ei ollut millään tavoin itsestään selvää. Ihmiselämä oli muutenkin lyhyt ja kuolema saattoi viedä kenet vain kesken kaiken. Tämän sai Iisak kokea kohtalon vuonna 1864.

Aivan ensimmäiseksi kuoli Iisakin vaimo Helena (tai Leena) Eerikintytär helmikuussa 1864. Helena oli miestään seitsemisen vuotta vanhempi, joten hän oli kuollessaan lähes 61-vuotias ja siten jo ehtinyt elää pitkän elämän. Avioliittoa Iisakin kanssa oli takana melkein 29 vuotta.

Maaliskuun alussa syntyi Iisakin ja Helenan tyttärelle Gustafvalle avioton lapsi, joka ristittiin Vilhelmiina Eufrosyneksi. Helena ei ehtinyt lasta näkemään eikä lapsen elämä alkanut valoisasti, sillä tämä kuoli jo heinäkuussa vain reilun neljän kuukauden ikäisenä. Nyt Iisak oli menettänyt lyhyen ajan sisällä kaksi perheensä jäsentä.

Elokuussa kuolema kohtasi Iisakkia jälleen. Tytär Gustafva kuoli 24-vuotiaana. Puolen vuoden sisällä Iisak oli jäänyt yksin, sillä perheen esikoinen, Fredrik oli jo naimisissa ja asui kirkonkylän toisella puolella vaimonsa kanssa elättäen itsensä sorvarina. Iisak ei missään vaiheessa muuttanut poikansa talouteen, vaan asui Nanhialla yksin kuolemaansa, vuoteen 1883 asti.

En ole vielä selvittänyt, oliko paikkakunnalla 1864 jokin tautiepidemia tai kadon aiheuttamaa nälkää, joka voisi selittää Iisakin perheenjäsenten kuolemia. Helenan kuolinsyyksi oli merkitty keuhkokuume ja Gustafvan kuolema on kirkonkirjoissa merkitty lapsivuodekuolemaksi. Pienen Vilhelmiinan kuolinsyy oli tuntematon. Toisaalta kuolemat saattoivat olla vain onneton yhteensattuma.

Iisak itse eli varsin vanhaksi, peräti 73-vuotiaaksi. Liekö tämä johtunut elämäntavoista, sillä rippikirjassa mainittiin alkoholin maistuneen Iisakille varsin hyvin. Joka tapauksessa hän eli vielä lähes 20 vuotta Helenan, Vilhelmiinan ja Gustafvan kuoleman jälkeen. Naimisiin hän ei enää tietääkseni mennyt.