"No, onkos hän jo saanut raasteita?"

Löysin riemukseni vintiltä tämän omaan elämäntilanteeseeni sopivan dokumentin. Se on Mannerheimin Lastensuojeluliiton suositus 4-5 kuukauden ikäisen lapsen ruokavaliosta, luultavasti 1950-luvulta. Nykyäidin silmin ohjeet vaikuttavat hurjilta: hilloa, hedelmämehua ja raakoja juureksia, joista lanttu ja nauris ovat tänä päivänä vieläpä kiellettyjä alle 1-vuotiaille niiden korkean nitraattipitoisuuden vuoksi (nitraatti heikentää hapen kuljetusta elimistössä). Myös syöttäminen neljän tunnin välein tuntuu todella harvalta verrattuna tämän päivän suositukseen lapsentahtisesta ruokailusta. Lopussa mainittu vaatimus lapsen nukkumisesta kahdeksan tuntia syömättä vasta kauhistuttaakin 2000-luvun äitiä. Tällä hetkellä kun käsitys on, että vasta kuuden kuukauden ikäinen lapsi saattaa nukkua yönsä ilman syöttöjä, mutta sekin on hyvin yksilöllistä, eikä pidä paikkaansa useidenkaan lasten kohdalla. Tosin hyvin harvat ohjeet ja suositukset yleensäkään pätevät lasten enemmistöön.

Mutta raasteiden perään kyseltiin miehenikin vauva-aikana. Anoppini muisteli, kuinka mieheni ollessa kolmen kuukauden ikäinen neuvolan terveydenhoitaja kyseli: "No, onkos hän jo saanut raasteita?" Tämä siis tapahtui 1970-luvun lopulla. Mieheni sisaren ollessa vauva 1980-luvun alkuvuosina ei raasteiden antamisesta puhuttu enää mitään.

Lastenhoito-ohjeet ovat muutenkin muuttuneet paljon pelkästään viimeisten neljänkymmenen vuoden aikana. Äidinmaidonvastiketta jopa tuputettiin 1970-luvulla, kun taas nykyään puhutaan imetyksen puolesta niin kiihkeästi, että on vaikea saada ohjeita vauvan pulloruokintaan imetyksen epäonnistuessa. Isät ovat muuttuneet sivustakatsojista aktiivisiksi vanhemmiksi, jotka rintaruokintaa lukuun ottamatta hoitavat lapsia siinä missä äiditkin. Vielä kymmenen vuotta sitten synnytyssairaalassa äideille opetetut vauvojen käsittelytavatkin ovat jo vanhentuneita ja saattavat aiheuttaa lapsille haittaa. Vaikuttaakin siltä, että ainoa pysyvä asia lastenhoitosuosituksissa on niiden jatkuva muuttuminen.

Mutta hyvin ovat kasvaneet nekin lapset, joita nykysuositusten valossa on hoidettu väärällä tavalla. Lienee siis turhaa ottaa asiasta stressiä.

Kaikki on suhteellista

On päässyt vierähtämään tovi jos toinenkin viimeisimmän kirjoitukseni jälkeen. No, onhan tässä paljon ehtinyt tapahtuakin sillä välin. Ja toisaalta taas tuntuu, ettei juuri mikään ole muuttunut.

Meille syntyi helmikuussa tytär. Sitä luulisi jo yhden lapsen kokemuksella tietävänsä, millaista elämä vauvan kanssa on. Mutta lapsetpa ovatkin erilaisia. Esikoisen vauva-ajasta muistan, kuinka poika oli tyytyväinen sylissä, muttei yleensä viihtynyt minuuttiakaan itsekseen lattialla tai sitterissä. Niinpä kannoin poikaa päivästä toiseen ensimmäiset kymmenen kuukautta. Tyttäremme on eri maata. Hän on lähes koko ajan tyytyväinen ja seurailee kiinnostuneena minun ja veljensä puuhailuja. Myös lelut jaksavat kiinnostaa pitkiä hetkiä. Hän ei juuri valita mistään (paitsi nälästä tai liian märästä vaipasta) ja nauraa paljon. Oltuaan pitkään sylissäni tyttö tulee levottomaksi ja rauhoittuu heti, kun lasken hänet lattialle peiton päälle. Neidin kun pitää näköjään saada sitä "omaa aikaa". Päiväunien nukkuminenkin onnistuu mallikkaasti, toisin kuin veljellään.

Touhua on kuitenkin riittänyt kahden lapsen kanssa niin, että olen joutunut jättämään omat tarpeeni aika lailla taka-alalle jälleen joksikin aikaa. Vaikka tiedän niin käyvän vauva-arjessa, tuntuu se nyt toisella kerralla melkein yhtä pahalta kuin esikoisen ollessa vauva. Olen jokseenkin jumittunut kotiin, monestakin syystä. Kahden lapsen kanssa ei ole helppo kulkea kävellen. Toki, niinkin paikasta toiseen pääsee, mutta se vie paaaaljon enemmän aikaa ja lasten mahdollinen huonotuulisuus saattaa tehdä matkanteosta tuskaista. Joka paikkaan on myös raahattava mukana suuri kassillinen vaihtovaatteita ja ruokaa lapsille. Nyt kesällä kotoa lähtemistä on rajoittanut lisäksi hirveä helle. Lasten kun ei olisi hyvä auringossa oleskella ja kävely keskustaan näissä lämpötiloissa aiheuttaisi luultavasti vain kiukkua (sekä lapsilla että minulla). Ja viimeiset seitsemän viikkoa meillä on tehty keittiöremonttia, joten kotona on oltava siltä varalta, että sähköasentaja soittaa tulevansa juuri tänään asentamaan jotakin.

Alan siis hiljalleen ymmärtää, kuinka vapauttavaa ajokortti ja auton omistaminen on naisille ollut! Ja koska tiskasin kuuden viikon ajan likaiset astiamme käsin ja laiton ruokaa yhden keittolevyn turvin, osaan olla entistä kiitollisempi myös kotitaloustöitä helpottavista keksinnöistä, kuten astianpesukone ja liesi (puuliesi mukaan luettuna). Tosin eivätpä nuo laitteet ole silti naisia täysin vapaaksi tehneet. Täälläpä kotona käytän kaikkia hienoja laitteitamme toivoen, että päivisin olisi joku aikuinen keskustelukumppanikin olemassa. Sen sijaan yritän vastailla 3-vuotiaan välillä varsin mahdottomiin kysymyksiin ja tiedustelen puolivuotiaalta, josko vaippa pitäisi vaihtaa vai olisiko kentien nälkä.

Lapseni voivat kuitenkin hyvin (=ovat elossa) ja minulla on käytössäni puhelin, joten kaikki lienee suhteellista. Aikaisempien aikojen naisten elämään verrattuna minulla on helppoa.

Iisakin tarina, osa 2

Tulipa vietettyä mukava uudenvuoden juhla! Kerrankin oli aikaa keskustella enemmän isäni ja tätini kanssa menneistä ajoista, jotka minua niin kovasti kiinnostavat. Sain heiltä arvokkaita muisteluita lapsuudesta 1950- ja 1960-lukujen Huittisissa ja erityisesti naapurustosta, jonka osana he elivät jokapäiväistä elämäänsä. Näin jälkikäteen harmittaa, etten tallentanut keskustelujamme, mutta luulenpa, että muistelut olisivat jääneet laihemmiksi sen myötä. Ihmisistä tulee usein varovaisia, kun innokas sukututkija ottaa sanelukoneen tai nauhurin esille.

Oma laskettu aikani lähenee ja jostakin syystä ajatukset pyörivät yhä enemmän tulevan lapsen ympärillä, vaikka edelleen pakerran erään kirjoitustyön parissa. Valmisteluja olisi tehtävä paljonkin, mutta toisaalta yhden lapsen kokemuksella osaan jo ajatella, että ehtiihän sitä vielä. Samalla ajattelen, kuinka omat lapseni ovat osa sukupolvien kirjavaa jatkumoa ja kuinka erilaisessa maailmassa he tulevat elämään.

Esi-isäni Iisakin aikana lapsen selviytyminen ensimmäisestä ikävuodestaan elävänä ei ollut millään tavoin itsestään selvää. Ihmiselämä oli muutenkin lyhyt ja kuolema saattoi viedä kenet vain kesken kaiken. Tämän sai Iisak kokea kohtalon vuonna 1864.

Aivan ensimmäiseksi kuoli Iisakin vaimo Helena (tai Leena) Eerikintytär helmikuussa 1864. Helena oli miestään seitsemisen vuotta vanhempi, joten hän oli kuollessaan lähes 61-vuotias ja siten jo ehtinyt elää pitkän elämän. Avioliittoa Iisakin kanssa oli takana melkein 29 vuotta.

Maaliskuun alussa syntyi Iisakin ja Helenan tyttärelle Gustafvalle avioton lapsi, joka ristittiin Vilhelmiina Eufrosyneksi. Helena ei ehtinyt lasta näkemään eikä lapsen elämä alkanut valoisasti, sillä tämä kuoli jo heinäkuussa vain reilun neljän kuukauden ikäisenä. Nyt Iisak oli menettänyt lyhyen ajan sisällä kaksi perheensä jäsentä.

Elokuussa kuolema kohtasi Iisakkia jälleen. Tytär Gustafva kuoli 24-vuotiaana. Puolen vuoden sisällä Iisak oli jäänyt yksin, sillä perheen esikoinen, Fredrik oli jo naimisissa ja asui kirkonkylän toisella puolella vaimonsa kanssa elättäen itsensä sorvarina. Iisak ei missään vaiheessa muuttanut poikansa talouteen, vaan asui Nanhialla yksin kuolemaansa, vuoteen 1883 asti.

En ole vielä selvittänyt, oliko paikkakunnalla 1864 jokin tautiepidemia tai kadon aiheuttamaa nälkää, joka voisi selittää Iisakin perheenjäsenten kuolemia. Helenan kuolinsyyksi oli merkitty keuhkokuume ja Gustafvan kuolema on kirkonkirjoissa merkitty lapsivuodekuolemaksi. Pienen Vilhelmiinan kuolinsyy oli tuntematon. Toisaalta kuolemat saattoivat olla vain onneton yhteensattuma.

Iisak itse eli varsin vanhaksi, peräti 73-vuotiaaksi. Liekö tämä johtunut elämäntavoista, sillä rippikirjassa mainittiin alkoholin maistuneen Iisakille varsin hyvin. Joka tapauksessa hän eli vielä lähes 20 vuotta Helenan, Vilhelmiinan ja Gustafvan kuoleman jälkeen. Naimisiin hän ei enää tietääkseni mennyt.

Joulumuistot

Joulu on melkein ohi ja olemme jälleen viettäneet rauhallisen juhlan läheistemme kesken. Mukavinta tässä joulussa on ollut se, ettemme aikuisten kesken enää panostaneet niinkään lahjoihin, vaan olemme nauttineet yhdessä olosta ja katselleet hymyssä suin lasten riemua paketteja avatessaan. Itse muistaa vain hämärästi vatsaa kipristelevän jännityksen, jota lapsena koki viimeistään aatonaatosta lähtien.

Tänä vuonna olen myös kysellyt isäni muistoja lapsuutensa jouluista. Ne ovatkin olleet hauskoja! Isovanhempani valmistelivat joulun viettoa aina työn ohessa ja kiire tuli usein. Isoäitini oli ompelija ja asiakkaat saattoivat noutaa vaatteitaan vielä aattoaamuna. Isäni kertoman mukaan eräänä vuonna töiden kanssa piti niin kiirettä, että jouluaaton ruokapöydässä oli tarjolla vain paistettuja perunoita. Jouluruokia syötiin sitten vasta joulupäivänä. Lahjojen hankkiminenkin jäi yleensä viime tippaan. Paikallisen sekatavarakaupan omistaja oli kuulemma joskus todennut isovanhempieni saapuessa jouluostoksille aatonaattona, että nyt joulun täytyy olla todella lähellä.

Isäni muistaa lapsuutensa jouluista myös erään lahjaan liittyvän tapauksen. Hän oli useaan kertaan käynyt ihailemassa Sinisalon Alman kaupan ikkunassa esillä ollutta Afrikan tähti -peliä ja toivoi itse saavansa sen. Pari päivää ennen joulua peli oli kuitenkin kadonnut kaupan ikkunasta ja isäni oli ollut kovin murheissaan, koska tajusi, että peli oli myyty. Toivonsa menettänyt pieni poika oli jouluaattona kuitenkin kokenut ihanan yllätyksen, kun paketista oli paljastunut kyseinen peli. Ilmeisesti isosisko oli pelin käynyt ostamassa.

Suvussamme ei juuri kulje jouluun liittyviä perinteitä, joita kussakin perheessä orjallisesti noudatettaisiin. Kaikki ovat luoneet oman tapansa juhlia joulua. Nähtäväsi minunkin lasteni joulut tulevat olemaan erilaisia verrattuna omiin lapsuuteni jouluihin, joita vietettiin melko lailla vain ydinperheen kesken. Tietyt tavat kuitenkin tulevat tutuiksi joka sukupolvelle. Tärkeintä kai on, että jokainen saa itsensä näköisen joulun.

Iisakin tarina

Näin joulun tuntuu luontevalta viivähtää jälleen hetki sukututkimuksen parissa, sillä hautausmaalla tulee kierreltyä pariinkin otteeseen. Kerron esi-isästäni, joka ainakin tällä hetkellä tuntuu kovin mielenkiintoiselta persoonalta. Häneen kiteytyy se, minkä vuoksi alun perin kiinnostuin omasta suvustani.

Minua ja isääni on aina askarruttanut erikoinen sukunimemme Järnman (myöhemmin Jernman), joka on melko harvinainen nykyään. Siksi ryhdyin selvittämään, mistä asti suvulla on tämä sukunimi ollut ja liittyykö siihen jotakin erityistä. Mahdollisia selityksiä oli monia: se saattoi viitata ammattiin (Järnman = rautamies) tai ehkä se oli valittu jollekin esi-isälleni sukunimeksi armeijassa (sotilailla oli yleisesti sukunimet jo ennen kuin ne muuten olivat pakollisia). Oli myös mahdollista, että nimi oli peräisin ulkomailta tai sitten otettu käyttöön esimerkiksi opiskelemaan lähteneelle sukulaiselleni. Vai olisikohan se käännetty ruotsinkieliseen muotoon suomenkielisestä nimestä?

Tiesin, että isoisäni isoisä Fredrik Ferdinand käytti jo tätä sukunimeä. Hän oli syntynyt 1860-luvulla, joten netin kautta pääsin helposti suvun jäljille digitoitujen kirkonkirjojen avulla. Siten pääsin taaksepäin hänen isäänsä Fredrikiin, joka oli myös saanut sukunimen jo syntyessään 1835. Fredrikin isä puolestaan oli nimeltään Iisak, joka oli ammatiltaan seppä.

Selvittäessäni Iisakin syntymäajankohtaa, huomasin hänen syntyneen jossakin muualla, mutta sinnikkäästä yrityksestä huolimatta en moneen viikkoon saanut selvää kirkonkirkoissa olevista merkinnöistä, enkä siksi tiennyt, mistä päin Suomea (tai ylipäätään maailmaa) Iisak oli kotoisin. En saanut selville edes sitä, milloin Iisak oli tullut Huittisiin. Selailin monen eri paikkakunnan kirkonkirjoja Iisakin syntymävuodelta 1810 ja yritin etsiä tietoja myös Hiski-tietokannasta. Sukunimellä tietokanta ei löytänyt yhtään vastaavuuksia ja etunimellä niitä taas tuli liikaakin.

Eräänä päivänä päätin yrittää vielä kerran tulkita rippikirjan merkintää ja tulin siihen tulokseen, että Iisak oli tullut Huittisiin Kokemäeltä. Aluksi hän toimi Huittisissa ilmeisesti lyhyen aikaa renkinä toisessa talossa ja oli vielä tuolloin käyttänyt patronyymiä Mattsson eli Matinpoika. Huittisten muuttaneiden kirjoista löysin Iisak Mattssonin vuodelta 1832. Hän oli tullut juuri Kokemäeltä. Koska syntymäaika täsmäsi, tämän täytyi olla sama henkilö!

Iisak Mattsson oli ollut Kokemäellä pitäjänseppä Johan Limnellin opissa vuodesta 1827, jolloin hän oli tullut Kokemäelle syntymäpaikkakunnaltaan Nakkilasta. Hän oli nakkilalaisen talonpojan tyttären avioton poika ja oli asunut samassa taloudessa äitinsä ja isovanhempiensa kanssa. Ennen Kokemäelle lähtöään Iisak oli ollut renkinä Nakkilassa.

Sukunimen Järnman Iisak oli ottanut itselleen joskus vuosien 1832 ja 1835 välisenä aikana Huittisissa. Vuonna 1835 hän avioitui huittislaisen rakuunan tyttären Helena (Leena) Eerikintyttären kanssa ja nähtävästi ryhtyi toimimaan itsenäisesti seppänä. Iisak otti itselleen siis ammattiaan kuvaavan sukunimen erottuakseen paremmin muista käsityöläisistä paikkakunnalla.

Sukunimen arvoituksen selvitin, mutta Iisakista on vielä paljon muutakin kerrottavaa ja selvitettävää. Kerron niistä myöhemmin lisää.

Keskustelua historiasta?

Teen töitä itsenäisesti, istuen yksin koneen ja asiakirjojen ääressä joko kotona, kirjastossa tai arkistossa. Vaikka pidän itsenäisestä työskentelystä, täytyy myöntää, että usein tämä tilaushistorian kirjoittaminen tuntuu liian yksinäiseltä. Ja se kai johtuu siitä, ettei minulla ole lähellä toista saman ammattikunnan edustajaa, jonka kanssa keskustella työn etenemisestä, ongelmakohdista tai onnistumisista.

Pitkin syksyä olen yrittänyt etsiä netistä keskustelupalstoja, joissa keskusteltaisiin itselleni läheisistä historian aikakausista ja suuntauksista tai jopa historiasta kirjoittamisesta. Vaan saalis on jäänyt köyhäksi. Keskustelupalstoja toki on ja niissä on vieläpä se rikkaus, että keskustelijat ovat sekä harrastelijoita että ammattilaisia. Mutta ne aiheet... Keskustelut vaikuttavat jumiutuneen toiseen maailmansotaan ja Suomen sen aikaisiin poliittisiin tapahtumiin. Ja koska ääripäiden edustajat ovat haluttomia poistumaan poteroistaan niin sanotusti "ei kenenkään alueelle" (niin, Suomen sodistahan on olemassa kunkin keskustelijan mielestä vain yksi totuus), ovat keskustelut enimmäkseen hyödytöntä juupas-eipäs -taistelua.

Missä ovat esimerkiksi keskustelut sosiaalihistorian, ympäristöhistorian tai vaikkapa taloushistorian aiheista? Entäpä naiset, lapset tai muut ryhmät, joiden äänen kuuluminen menneisyydessä ei ollut itsestään selvää? Miksi keskustelijoiden mielenkiinto lopahtaa viimeistään siinä vaiheessa, kun otetaan esille yli 200 vuotta vanhat asiat?

Tylsää ja hedelmätöntä, sanon minä. Minulle historia ei ole niin yksipuolista ja mustavalkoista. Mutta niin se taitaa olla, että parempi etsiä keskustelukumppaninsa muualta. Ja mikäli en keskusteluseuraa löydä, olen sitten vain yksin oikeasssa koko ajan, kun ei ole ketään esittämässä vastaväitteitä.

Naisten ja lasten puolesta

Siinä se nyt on, ensimmäinen kirjallinen tuotokseni! Tuntuu hämmentävältä, että minä olen tuon kirjan kirjoittanut, mutta niin se vain on. Kirja ei ole tiukan tieteellinen tuotos, vaan enemmänkin kotiseutukirja, joka nostaa esiin yksittäisten naisten toiminnan osana laajempaa suomalaisten naisten historiaa. Toivottavasti se silti kiinnostaa muitakin kuin huittislaisia.

Aloitin Huittisten Naisyhdistyksen historian kirjoittamisen opiskeluaikana ja näin jälkikäteen ajateltuna olin hyvin kokematon. Olin ajatellut pysyä erossa naisten historiaan ja yleensä sukupuolihistoriaan liittyvistä aiheista, vaikka olinkin niistä hyvin kiinnostunut. Aihepiiri vain tuntui tuolloin olevan jotenkin liian suosittua ja epäilin, pystyisinkö löytämään mitään omaa sanottavaa. Mutta never say never... 

Huittisten Naisyhdistys oli ottanut yhteyttä Turun yliopiston sukupuolentutkimuksen henkilökuntaan. Oppiaineesta käsin kyseltiin sähköpostitse, olisiko joku historian oppiaineiden opiskelijoista halukas ottamaan työn tehtäväkseen. Aineiston luvattiin olevan käytössä myös opinnäytetyön tekemiseen. Kotipaikkakunnan menneisyys, tutkimuskohteen mikrohistoriallinen luonne ja aikakausi kiehtoivat, joten ilmoittauduin. Niin sain yhdistyksen yhteyshenkilön yhteystiedot ja työ alkoi. 

Enpä arvannut, millaiseen kiehtovaan seikkailuun pääsisin vanhojen asiakirjojen myötä: vanhoja, mustakantisia vihkoja, täynnä huolellisesti laadittuja ja mustekynällä kirjoitettuja pöytäkirjatekstejä huokuen aitoa innostusta ja paatosta. Teksteissä vaadittiin naisille äänioikeutta, oikeutta tutkintoihin ja ammattiin, oikeutta päättää itseensä ja lapsiinsa liittyvistä asioista, miesten edusmiehisyyden poistamista naisiin nähden ja niin edelleen. Ja samalla muistutettiin naisten omasta vastuusta oikeuksien toteutumisessa, kuten tässä Huittisten Naisyhdistyksen pöytäkirjan otteessa marraskuulta 1907:

"Lopuksi huomautti puhuja vielä, miten tärkeätä on nykyaika, että naiset heräävät harrastamaan yleisiä asioita ja itseään kehittämään, sillä mahdotontahan muuten on täyttää velvollisuuksia, jotka johtuvat niistä monista uusista oikeuksista, joita olemme saaneet, ja joita yhä saamme. Hyvällä tahdolla voisi kyllä järjestää siten, etteivät kotoiset puuhat, leipomiset, pesut, siivoukset satu juuri siksi päiväksi kun olisi mentävä johonkin kokoukseen tai esitelmätilaisuuteen."

Niin syntyi vähitellen kirja Huittisten Naisyhdistys - Naisten ja lasten puolesta vuodesta 1905 ja samalla pro gradu -työni yhdistyksen orpokotityössään 1918-1943 toteuttamasta yhteiskunnallisesta äitiydestä. Vaikka itse olen heikko arvioimaan työtäni, olen kuitenkin tyytyväinen siihen, miten kykenin kirjassa (ja myös opinnäytteessäni) yhdistämään alueellisesti rajatun ja ns. "ruohonjuuritason" aineiston osaksi suurempaa, suomalaisten naisten emansipaatiota ja elämän muuttumista kuvaavaa tasoa.

Olen hyvin kiitollinen Huittisten Naisyhdistykselle saamastani mahdollisuudesta ja ennen kaikkea siitä, miten rohkeasti suhteellisen pieni paikallisyhdistys tarttui näin suureen urakkaan ja halusi julkaista palasen suomalaisten naisten historiaa. Ja mikä tärkeintä, yhdistys on edelleen olemassa yhtenä kolmesta Suomen Naisyhdistyksen paikallisyhdistyksestä.

Kirja julkaistaan sunnuntaina 1.12. ja sitä voi ostaa Huittisten Naisyhdistyksen jäseniltä 25 euron hintaan.

SITAATIN LÄHDE:

Huittisten Naisyhdistyksen pöytäkirja 26.11.1907, Huittisten Kotiseutuarkisto.