On päässyt vierähtämään tovi jos toinenkin viimeisimmän kirjoitukseni jälkeen. No, onhan tässä paljon ehtinyt tapahtuakin sillä välin. Ja toisaalta taas tuntuu, ettei juuri mikään ole muuttunut.
Meille syntyi helmikuussa tytär. Sitä luulisi jo yhden lapsen kokemuksella tietävänsä, millaista elämä vauvan kanssa on. Mutta lapsetpa ovatkin erilaisia. Esikoisen vauva-ajasta muistan, kuinka poika oli tyytyväinen sylissä, muttei yleensä viihtynyt minuuttiakaan itsekseen lattialla tai sitterissä. Niinpä kannoin poikaa päivästä toiseen ensimmäiset kymmenen kuukautta. Tyttäremme on eri maata. Hän on lähes koko ajan tyytyväinen ja seurailee kiinnostuneena minun ja veljensä puuhailuja. Myös lelut jaksavat kiinnostaa pitkiä hetkiä. Hän ei juuri valita mistään (paitsi nälästä tai liian märästä vaipasta) ja nauraa paljon. Oltuaan pitkään sylissäni tyttö tulee levottomaksi ja rauhoittuu heti, kun lasken hänet lattialle peiton päälle. Neidin kun pitää näköjään saada sitä "omaa aikaa". Päiväunien nukkuminenkin onnistuu mallikkaasti, toisin kuin veljellään.
Touhua on kuitenkin riittänyt kahden lapsen kanssa niin, että olen joutunut jättämään omat tarpeeni aika lailla taka-alalle jälleen joksikin aikaa. Vaikka tiedän niin käyvän vauva-arjessa, tuntuu se nyt toisella kerralla melkein yhtä pahalta kuin esikoisen ollessa vauva. Olen jokseenkin jumittunut kotiin, monestakin syystä. Kahden lapsen kanssa ei ole helppo kulkea kävellen. Toki, niinkin paikasta toiseen pääsee, mutta se vie paaaaljon enemmän aikaa ja lasten mahdollinen huonotuulisuus saattaa tehdä matkanteosta tuskaista. Joka paikkaan on myös raahattava mukana suuri kassillinen vaihtovaatteita ja ruokaa lapsille. Nyt kesällä kotoa lähtemistä on rajoittanut lisäksi hirveä helle. Lasten kun ei olisi hyvä auringossa oleskella ja kävely keskustaan näissä lämpötiloissa aiheuttaisi luultavasti vain kiukkua (sekä lapsilla että minulla). Ja viimeiset seitsemän viikkoa meillä on tehty keittiöremonttia, joten kotona on oltava siltä varalta, että sähköasentaja soittaa tulevansa juuri tänään asentamaan jotakin.
Alan siis hiljalleen ymmärtää, kuinka vapauttavaa ajokortti ja auton omistaminen on naisille ollut! Ja koska tiskasin kuuden viikon ajan likaiset astiamme käsin ja laiton ruokaa yhden keittolevyn turvin, osaan olla entistä kiitollisempi myös kotitaloustöitä helpottavista keksinnöistä, kuten astianpesukone ja liesi (puuliesi mukaan luettuna). Tosin eivätpä nuo laitteet ole silti naisia täysin vapaaksi tehneet. Täälläpä kotona käytän kaikkia hienoja laitteitamme toivoen, että päivisin olisi joku aikuinen keskustelukumppanikin olemassa. Sen sijaan yritän vastailla 3-vuotiaan välillä varsin mahdottomiin kysymyksiin ja tiedustelen puolivuotiaalta, josko vaippa pitäisi vaihtaa vai olisiko kentien nälkä.
Lapseni voivat kuitenkin hyvin (=ovat elossa) ja minulla on käytössäni puhelin, joten kaikki lienee suhteellista. Aikaisempien aikojen naisten elämään verrattuna minulla on helppoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!